"The more you know about the past, the better you are able to understand the present."
– Maya Angelou
Suomi tunnetaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edelläkävijänä, mutta inklusiivisuuden kehitys on ollut pitkä ja moniulotteinen prosessi. Maan historia on muokannut syvästi sen suhtautumista monimuotoisuuteen ja vaikuttaa edelleen siihen, miten Suomi käsittelee inklusiivisuuden haasteita ja mahdollisuuksia.
Suomen maantieteellinen eristyneisyys ja harva asutus loivat vahvan kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen. Tämä homogeenisuus oli pitkään voimavara, joka auttoi kansaa selviämään vaikeista ajoista. Samaan aikaan se tarkoitti myös vähäistä altistumista monimuotoisuudelle, mikä osaltaan on vaikeuttanut inklusiivisuuden kehittymistä siitä asti, kun Suomi alkoi monikulttuuristua 1900-luvun lopulla.
Ruotsi hallitsi Suomea vuoteen 1809 asti, vaikuttaen vahvasti sen yhteiskuntaan ja identiteettiin. Ruotsin vallan aikana ruotsi oli hallinnon ja eliitin kieli, mikä loi kahtiajaon, joka näkyy vielä tänäkin päivänä suomen- ja ruotsinkielisten suhteissa. Toisaalta Suomen kaksikielisyys on nykyään esimerkki inklusiivisuudesta, jossa erilaiset kieliryhmät elävät rinnakkain. Kun Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjän alaisuuteen suuriruhtinaskuntana, Suomi sai laajan autonomian, mikä vahvisti kansallistunnetta. Tämä kansallinen ylpeys auttoi itsenäistymisessä, mutta myös synnytti taipumusta varautuneisuuteen ulkopuolisia vaikutteita kohtaan.
Suomi itsenäistyi vuonna 1917 ja keskittyi kansallisvaltion rakentamiseen. Tämä prosessi perustui pitkälti yhtenäiseen kieli- ja kulttuuri-identiteettiin, jossa suomen kieli ja suomalaiset perinteet olivat keskiössä. Vähemmistöjen, kuten saamelaisten ja romanien, asemaa ei juurikaan huomioitu, ja heidän oikeuksiaan kavennettiin 1900-luvun aikana. Talvisota ja jatkosota yhdistivät kansan yhteisen päämäärän taakse. Tämä "me vastaan he" -mentaliteetti vahvisti kansallista yhtenäisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, mutta samalla se saattoi tehdä uusien tulokkaiden hyväksymisestä haastavampaa. Sotien jälkeinen jälleenrakennus ja hyvinvointivaltion kehitys perustuivat pitkälti ajatukseen yhtenäisestä kansasta, jossa kaikilla oli samat oikeudet ja velvollisuudet. Tämä ajatus kantaa edelleen vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta sen sovittaminen monimuotoiseen yhteiskuntaan vaatii jatkuvaa kehitystä.
Suomalaiset puhuvat itsestään usein ylpeinä, ja monestakin syystä. Pienenä maana olemme pärjänneet hienosti maailman silmissä: olemme taannoin päihittäneet itänaapurin ja voittaneet itsenäisyyden, olemme kasvaneet ja kehittyneet hyvin karuista oloista yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista, ja meitä katsotaan esimerkillisesti monessa asiassa aina koulutusjärjestelmästä, kansanterveydellisiin ja hyvinvoinnillisiin asioihin. Eli syystäkin olemme ylpeitä itsestämme - meillä on siihen oikeus!
Se missä meillä on petrattavaa, on avarakatseisuus ja halu erilaisuuden ymmärtämiseen. Suomi on monessa mittakaavassa melko sisäänpäin kääntynyt maa, ja esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna, olemme jäljessä niin monimuotoisuuden kuin inkluusion toteuttajina. Mutta mistä tämä kaikki juontuu, on hyvä ja tärkeäkin ymmärtää.
Suomi säilyi pitkään suhteellisen homogeenisena yhteiskuntana, kunnes 1990-luvulla maahanmuutto alkoi kasvaa EU-jäsenyyden ja globalisaation myötä. Verrattuna moniin muihin Euroopan maihin Suomen monikulttuurinen kehitys alkoi myöhään, mikä tarkoittaa, että monet yhteiskunnan rakenteet ja asenteet ovat yhä sopeutumassa tähän muutokseen. Saamelaiset ja romanit ovat olleet osa Suomea vuosisatojen ajan, mutta heidän asemansa on ollut pitkään heikko. 1900-luvulla harjoitettu assimilaatiopolitiikka pyrki sulauttamaan saamelaiset suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä johti kulttuurin ja kielen heikkenemiseen. Nykyään saamelaiskulttuuria ja -kieliä pyritään aktiivisesti tukemaan, mutta haasteita on yhä. Suomen romanit ovat kohdanneet syrjintää ja eriarvoisuutta jo vuosisatojen ajan. Viime vuosikymmeninä tilanne on parantunut, mutta rakenteellinen syrjintä ja ennakkoluulot ovat edelleen olemassa.
Suomen yhteiskunta on ottanut merkittäviä askeleita inklusiivisuuden edistämisessä. Lainsäädäntö, niin kansallisella kuin kansaivälisellä tasolla, tukee yhdenvertaisuutta, ja koulutusjärjestelmämme pyrkii edistämään tasa-arvoa ja globaalin maailman ymmärtämistä. Käytännössä kuitenkin haasteita on yhä, ja syrjintä sekä tiedostamattomat ennakkoluulot vaikuttavat esimerkiksi työelämässä ja asuntomarkkinoilla. Vaikka historiasta juontuvat haasteet ovat edelleen olemassa, suomalaisessa kulttuurissa on myös piirteitä, jotka tukevat inklusiivisuutta. Suomi sijoittuu korkealle kansainvälisissä tasa-arvovertailuissa, mikä luo vahvan pohjan inklusiivisuuden kehittämiselle. Lisäksi suomalainen yhteiskunta arvostaa konsensusta ja dialogia, mikä mahdollistaa monimuotoisuuden asteittaisen omaksumisen.
Suomen matka yhtenäiskulttuurista kohti monimuotoista yhteiskuntaa on kesken, mutta kehityssuunta on selvä. Historia on jättänyt jälkensä niin haasteiden kuin vahvuuksien muodossa, ja Suomen inklusiivisuuden tulevaisuus riippuu kyvystämme oppia menneisyydestä ja rakentaa tietoisesti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Tavoitteena on yhteiskunta, jossa jokainen voi tuntea kuuluvansa joukkoon – riippumatta taustastaan.
